Etukäteen tenttiin ilmottautuminen, valvottu tentti Skinnarila-salissa, jonka pöydille on valmiiksi aseteltu tenttipaperit sekä ennaltamäärätty aikaraja. Tämän kaltaisia realiteetteja ei löydy ainakaan chileläiseltä espanjan kielen kurssilta.
Noniin, aloitetaanpa tentti. Ottakaa paperia jostain, tässä tulee ensimmäinen tehtävä: laatikaa taulukko, jossa on eriteltynä sanojen suvut tiettyjen päätteiden mukaan ja antakaa kustakin ryhmästä pari esimerkkiä. Tämän jälkeen...hmmm...mikäs se teidän tenttialue olikaan..aivan, akkusatiivi-ja datiivipronominit..kirjoittakaa asiakkaan ja trekkitarvikemyyjän välinen dialogi, jossa käytätte akkusatiivi- ja datiivipronomineja. Ja kolmantena tehtävänä kirjoittakaapa lyhyt aine chileläisestä perheestä esimerkiksi sen viime viikolla katsotun leffan pohjalta.
Suullisesti annetut lennosta keksityt tehtävät vaativat useita täsmennyksiä ja hämmästyneet opiskelijat juttelevat espanjaksi, saksaksi, ranskaksi ja suomeksi. Jokusen minuutin päästä melutaso laskee ja pikku hiljaa vihosta repäistylle sivulle alkaa ilmestyä sanojen sukusääntöjä. Opettaja kiertää vierekkäin istuvien opiskelijoiden luona ja korjaa ohimennen muutaman heittomerkkivirheen mun paperista. Kun olen raapustanut noin puolet tehtävistä, opettaja alkaa kysellä, että joko ollaan valmiita. Yhtenäinen kieltävä vastaus tukkii opettajan suun - ainakin muutamaksi minuutiksi.
Tunnin loppuvaiheella tämä vain muutaman vuoden itseäni vanhempi opettaja heittää jotain random tanssiliikkeitä. Pian tämän jälkeen hän alkaa rämpyttään valoja - on ilmeisesti aika poistua luokasta. Takana on taas normi espanjan tunti. Toisaalta kaoottinen, toisaalta mielenkiintoinen. Tunneilla käydään pakollisia kielioppi asioita, mutta kuullaan sen lisäksi anekdootteja chilen kulttuurista ja varsin suorasukaisia opettajan mielipiteitä. Homma toimii, mutta omalla tavallaan. Paree vaan sopeutua.
Viime viikot ovat kuluneet koulua käydessä ja siinä sivussa on ehtinyt tapahtumaan kaikenlaista pientä. Tässäpä muutama poiminta.
Liftireissun jälkeen ehdin Valpoon fuksiviikkojen viimeiseksi päiväksi. Yliopiston sisäpihalla järjestettiin konsertti, jota halusin mennä tsiigaan. Samanaikaisesti Bono otti stadionin haltuun Santiagossa Musen lämmiteltyä yleisön. Hieman harmitti, ettei ollut lippua, mutta näinpähän kuitenkin yhden Chilen legendaarisimmista bändeistä. Los Jaivasin perustajajäsenet opiskelivat 60-luvulla meidän yliopistossa. Opinnot jäivät kuitenkin kesken, kun jampat keskittyivät opettajien kannustamana musiikkiin. Lähes viisikymmentä vuotta opiskelujen aloittamisen jälkeen he soittivat siis runsaslukuiselle yleisölle saman opinahjon pihassa. Paikalliset osasivat kaikki sanat ja jengi lauloi mukana. Itse en päässyt ihan samanlaiseen fiilikseen, vaikka ihan hyvää musaa soittivatkin. Aiemmin samalla viikolla Los Jaivas oli esiintynyt muuan Barack Obamalle, joka kävi valtiovierailulla Chilessä.
Muutama vanha kaveri on ollut reissaamassa tällä mantereella alkuvuodesta lähtien ja tiesin, että he saattavat tulla käymään Valparaisossa jossain vaiheessa. Kävi kuitenkin niin hassusti, että sekä Riina että Jouni ja Natalia tulivat samana päivänä. Niinpä majoitin heidät pariksi päiväksi ja mun huone oli neljän hengen dormitorio. Riina oli tuttu lukion saksantunneilta, Jouni AIESECista ja Jounin vaimoa Nataliaa en ollut ennen tavannut. Mukavat pari päivää tuli hengattua, vaikka mun pitikin käydä päivisin yliopistolla. Yksi ilta grillattiin ja syötiin kakkua Jounin synttäreiden kunniaksi.
Pari päivää myöhemmin tapasin belgialaiset Svenin ja Delfinin, joiden kanssa vaelsimme Torres del Painessa. Oli hauska vaihtaa kokemuksia Chilestä. He olivat työskennelleet vähän aikaa viinitilalla ja kiertäneet muutenkin vähemmän tallattuja polkuja.
Koulun kv-toimisto järjesti taannoin language partner -tapahtuman, jonka tarkoituksena oli koota ryhmiä, jotka voivat keskenään harjoitella espanjaa ja jotain toista kieltä. Mun tapauksessa ryhmässä oli yks jenkkityttö ja kolme chileläistä kundia. Kaksi kertaa olemme ehtineet tapaamaan ominpäin alkukokoontumisen jälkeen. Ensimmäisellä kerralla kävimme syömässä paikallista grilliruokaa nimeltä chorrillana. Toisella kerralla hieman eri kokoonpanolla valmistimme Pisco Souria Felipen kotona Reñacassa, joka on Valparaison pohjoispuolella.
Yliopistomme päärakennuksessa on iso juhlasali, joka on yleensä lukittuna, enkä ollut siis nähnyt sitä. Viime viikonloppuna siellä järjestettiin kuitenkin kauden ensimmäinen yleisötapahtuma ja hommasimme Teemun ja Elenan kanssa sinne liput. Kuuntelimme Chaikovskyn, Soron ja Dvorákin tuotoksia Chilen sinfoniaorkesterin tulkitsemina. Pitkän tauon jälkeen oli mukava kuunnella klasissta. Suosikkini orkesterin soittajista oli takarivin kundi, joka odotteli omaa vuoroansa lähes koko konsertin ajan. Jossain vaiheessa tämä hyväryhtinen ja rusettikaulainen setä nousi kuitenkin ylös, nosti arvokkaasti instrumenttinsa esille, kuunteli tarkkaavaisen näköisenä ja GLING GLING - kilkutteli pari kertaa triangelilla.
Tämän yllättävän hienon juhlasalin tulevien viikonloppujen tarjonta sisältää mm. musiikkiyhtyeitä, orkestereita, venäläistä balettia ja tangoesityksiä. Lippuja myydään kaikelle yleisölle, osaan esityksistä on ilmaisia lippuja opiskelijoille, toisiin hyvät alennukset. Tämänkertaisesta maksoimme 5 egee. Varsin kohtuullista.
Kuva 1: Los Jaivasin sedät vauhdissa, rummuissa oli kauniimman sukupuolen edustaja
Kuva 2: mää, Riina, Natallia ja Jouni
Kuva 3: Svenin ja Delfinin hostellilla iltaa viettämässä
Kuva 4: Reñacassa Juan Pablon, Franciscan, Felipen ja Elenan kanssa
Kuvat 5-6: Chilen sinfoniaorkesteri yliopiston juhlasalissa
Kattelin viime viikolla uuden suomalaisen dokumentin Ajan henki. Se sisälsi paljon mielenkiintoista settiä. Dokumentti tuo esille muun muassa epäkohtia valtamediasta, elintarviketeollisuudesta, lääketeollisuudesta ja ennen kaikkea nykyisestä rahajärjestelmästä.
Dokumenttiin on ahdettu todella paljon asiaa ja se on väistämättä johtanut siihen, että kaikkia yksityiskohtia ei ole voitu perustella juurta jaksain. Lisäksi dokumentin loppupuolella esitellään futuristisia kaupunkimalleja ja esitellään teknologiaa jumalaisena ratkaisijana. Vapaaehtoisvoimin toteutettu tuotos pureutuu joka tapauksessa useisiin globaalisti tärkeisiin asioihin, joista mun mielestä kaikkien tulisi olla tietoisia.
Jos et ole vielä nähnyt kyseistä pätkää niin suosittelen tsiigaan heti kun oravanpyörältäsi ehdit! Ajan henki -dokumentin voi katsoa ilmaiseksi täältä.
Viime viikolla yliopistolla oli fuksiviikot ja luentoja pidettiin vain aamupäivisin. Vaihtareille tämä merkitsi lomaa ja jengi suunnitteli matkoja Chilen eri kohteisiin. Itsellä ei ollut kuitenkaan selvää visiota ja puntaroin eri vaihtoehtoja.
Päädyin siihen, että yritän liftata kohti etelää. Päätökseen oli useita syitä: olin kokeillut liftausta Tulimaassa kokonaiset 15 km ja se oli tosi hauskaa, juuri nyt ei ollut fiilistä ryhmämatkailulle, olin halunnut jo pitkään kokeilla kunnon liftausta, Chilessä on vahva liftauskulttuuri ja erityisesti ulkomaalaisten on helppo saada kyytejä, ei ollut tarvetta suunnitella tulevia päiviä tuntien tarkkuudella jne. Tämän parempaa tilaisuutta tuskin tulisi, joten oli pakko käyttää se.
Oli aikainen sunnuntaiaamu, kun laskeuduin Cerro Alegren mutkikkaita katuja. Viimeiset yön juhlijat lauloivat bussipysäkin vieressä, josta otin micro-bussin Placillaan, joka on muutaman kilometrin päässä Santiagon suuntaan. Mukana oli vain pikkureppu, joka sisälsi muutaman vaihtovaatteen, kameran, tiekartan, askartelemani kyltin sekä eväitä.
Olo oli hieman jännittynyt, mutta innostuneen odottava. En tiennyt yhtään, tulisiko homma toimimaan. Niinpä olin ottanut kokeilumielisen asenteen: kaikki kyydit olisivat plussaa ja jos en saisi kyytiä, voisin ottaa bussin ja tulla takaisin himaan.
Kävelin Hitchwikin suosittelemaan paikkaan ja kaivoin ”5 SUR” kyltin repusta. Santiagoon johtava tie oli pelottavan hiljainen ja mietin, että pääsenköhän matkaan lainkaan. Puolen minuutin odottelun jälkeen huoltamolta lähti yksi rekka, joka ohitti minut, mutta pysähtyi vähän matkan päähän vilkuttaen valoja. Olin saanut ekan kyydin. Olin suorastaan häkeltynyt tilanteesta ja muutaman sekunnin päästä juoksin rekan kiinni ja hyppäsin kyytiin. Seikkailu kohti etelää oli alkanut!
Elämäni ensimmäinen todellinen liftauspäivä oli melko menestyksekäs. Neljällä eri kyydillä pääsin aina Puerto Monttiin asti - 1100 kilometrin päähän. Saavuimme José nimisen rekkakuskin kanssa mestoille vasta yhden aikoihin yöllä. Mulla ei ollut majapaikkaa tiedossa, joten olimme jo aiemmin sopineet, että voin nukkua rekassa. Niinpä José parkkeerasi menopelin kaupungin ulkopuolella olleelle levähdysalueelle, José kömpi petiinsä ja mää nukuin taaksepäin kallistetulla rekan penkillä.
Aamulla kävelin Puerto Monttin keskustaan tsiigaileen hoodeja. Tsekkasin sähköpostin jossain nettikahvilan tapaisessa. Olin saanut Ulisesilta postia: menisin sohvasurffaamaan hänen asuntoonsa seuraavaksi yöksi. Puerto Montt ei kaupunkina ollut mikään supererikoinen ja päivän ehdoton kohokohta olikin visiitti Ulisen luona. Hän oli töissäkäyvä heppu, jolla oli oma talo. Sain oman huoneen ja pääsin suihkuun. Ulisesin taloudenhoitaja valmisti meille ja Ulisesin kavereille illallisen. Nautimme sen viinin kera.
Seuraavana päivänä tutustuin Puerto Varasin pieneen kaupunkiin. Tsekkasin taas sähköpostit ja tällä kertaa sohvakyselyt eivät olleet tuottaneet tulosta. Sain myös maililla tietää, että pitäisi olla yliopistolla perjantaina. Niinpä päätin lähteä kohti Puconia. Sinne ei olisi kuin 350 km, joten ehtisin hyvin vielä samana päivänä.
Illalla tapasin opiskelukaverini Valerien ja Victorian, jotka olivat olleet Puconissa useamman päivän. He olivat buukanneet itselleen seuraavaksi päiväksi retken, jolla kiivettiin yhdelle lumihuippusista tulivuorista. Itse en halunnut kuitenkaan mennä mukaan, sillä se oli hieman hintava, olin käynyt aiemmin käppäileen sekä tulivuorella että lumihuippusella vuorella ja mikä parasta - löysin toisen hyvän vaihtoehdon.
Aamulla heräsin 20 minuuttia ennen bussin lähtöä. Pesin hampaat, kävin kaupassa, ostin empanadasia ja kupin teetä kioskista ja astuin bussiin hyvissä ajoin. Olin matkalla läheiseen luonnonpuistoon, jonka nimeä en muistanut ulkoa (Parque Nacional Huerquehue).
Luonnonpuistossa kävelin kaksi eri reittiä. Ensimmäinen nousi erään cerron laelle ja toinen kulki järvialueella. Cerrolla kasvoi erikoisia puita (pehuén), joiden paksuja runkoja sävytti vaalea naava ja jonka piikkimäisien lehtien aamukuura kimmelsi aamuauringossa. Laelta avautui näkymät useaan suuntaan. Hengitin syvään raikasta ilmaa ja nautin joka hetkestä. Kaikki matkanteko oli ollut tämän arvoista. En osaa sanoin kuvailla, se oli vain yksi special moment, joka tuntui joka solussa.
Toisen reitin varrella oli muutama vesiputous ja polku nousi vähitellen saavuttaen usean pienen järven alueen. Heijastavaa järven pintaa ihaillen nautin eväistä. Niinkun aina ulkoilmassa, ne maistuivat aivan taivaallisilta. Loppumatkasta kävely alkoi tuntua jaloissa huomattavasti. Kartan mukaan nuo kaksi reittiä olivat yhteensä 25 km ja molemmissa 600 m korkeuseroa. Eipä ihme, että alkoi askel painamaan. Takaisin lähtiessä nukahdin bussiin jo ennen kun se nytkähti liikkeelle.
Torstai oli taas matkustuspäivä. Olin lähdössä pienestä kylästä ja olin hieman epävarma kyydin saamisesta. Kaupungin laidalla sattui kuitenkin olemaan tietyömaa, joka pysäytti toisen kaistan autot hetkeksi. Loistava paikka kysyä kyytiä! Ehkä viidestoista auto tärppäsi: pääsin pickupin lavalle omistajan pojan seuraksi. Ohittelimme monia autoja ja hymyilin leveästi sekä äimistyneille kuskeille, jotka olivat juuri äsken kieltäytyneet ottamasta mua kyytiin, että upeille maisemille.
Päivä jatkui usealla lyhyellä kyydillä. Jossain vaiheessa alkoi ilta hämärtää ja kuski neuvoi jäämään seuraavalla huoltoasemalla ja yrittämään saada toinen kyyti suoraan Valparaisoon, sillä pimeällä se ei olisi enää turvallista. Yritin tovin päätien varressa ilman menestystä. Alkoi olemaan jo aika hämärä ja oli pakko tehdä jotain peliliikkeitä. Niinpä menin juttelemaan huoltamolle pysähtyneen rekan kuskille. Hän oli menossa Santiagoon ja lupasi viedä mut sinne. Sillä välin kun kuski kävi aseman sisällä, tutustuin evästauolla olleeseen chileläiseen seurueeseen. He tarjosivat voileivän ja kahvia, jotka tulivatkin tarpeeseen. Eväät olivat loppuneet jo hyvä aika sitten. Jälkiruuaksi nautin kuskin tarjoamia omenoita.
Saavuin Santiagon laitamille kympin aikoihin illalla. Otin paikallisbussin keskustaan. Bussissa pystyi kuitenkin maksamaan vain matkakortilla eikä tarjoamani käteinen kelvannut. Niinpä kuski päästi mut ilmaiseksi. Jäin bussista erään metroaseman vieressä ja otin metron linja-autoasemalle. Lippuluukulle päästyäni kuulin, että viimeinen kyyti Valparaisoon oli lähtenyt puoli tuntia aiemmin. Muutaman sekunnin ajan tuntui semisti epätoivoiselta, kunnes muistin erään kaverin asuvan Santiagossa. Soitin Claudialle vähän vaille yhtätoista ja sain yöpaikan. Hän sattui vielä asumaan saman metrolinjan ääressä. Palatessani metrolle huomasin, että sen lippuluukku oli jo kiinni. Kysyin vartijalta neuvoa ja hän kertoi vielä yhden metron menevän. Matkakortittoman käteinen ei taaskaan kelvannut ja vartija päästi mut ilmaseks metroon.
Juuri ennen nukahtamista yhdessä Claudian kämpän huoneista kelailin reissuani tyytyväisenä. Vaikka en ollut päässyt liftaamalla takaisin Valparaisoon asti, matka oli sujunut odotettua paljon paremmin. Liftaaminen oli ollut yllättävän helppoa ja ennen kaikkea hauskaa. Olin jutellut parinkymmenen randomin chileläisen kanssa ja kuullut mielenkiintoisia tarinoita, mikä oli sopusoinnussa koko vaihtoreissulle asettamieni tavoitteiden kanssa.
Yhteenveto ekasta liftausreissustani:
- 17 kyytiä (henkilöautoja, pickup, pakettiautoja, kuorma-autoja, rekkoja)
- 2300 kilometriä (Valparaiso - Puerto Montt - Pucon - Santiago)
- Pisin odotusaika 1,5 h, muiden kyytien odotus keskimäärin alle viisi minuuttia, kaksi kertaa pääsin ensimmäiseen paikalle tulleeseen ajoneuvoon
- 5 yötä (rekka, couchsurfing, hostelli x2, kaveri)