Antarktikselta tultuani tapasin Ushuaiassa Susannan - saman yliopiston kylterin, joka oli menossa samaan vaihtokohteeseen. Tarkoitus oli matkustaa yhdessä tästä eteenpäin aina Valparaisoon asti.
Kun landsickness oli voitettu hypättiin bussiin, joka vei Puerto Natalesiin, Chilen puolen Patagoniaan. Matkan varrella oli lauttaosuus, jonka aikana ihastelimme pieniä mustavalkoisia delfiinejä. Harmaita ja vaaleanpunaisia jokidelfiinejä olin nähnyt Amazonilla ja ’normi’ delfiinejä Tyynellä valtamerellä, mutta nämä olivat uusia veijareita. Olivat niin vikkeliä, etten saanut kunnon kuvaa.
Puerto Natalesissa valmistelimme tulevaa trekkiä paljon kehuttuun Torres del Painen kansallispuistoon. Yksi valmistelupäivä oli ehdoton minimi: ruuan etsiminen eri kaupoista (aina jokin tuote oli loppunut), teltan ja ruuanlaittovälineiden vuokraus sekä trekkireitin suunnittelu veivät yllättävän paljon aikaa. Päätimme yrittää ns. W-trekkiä, joka on saanut nimensä kartalle piirretyn muotonsa mukaan. Varasimme retkeen 5 päivää ja neljä yötä ja aloitimme länsipuolelta siirtyen kohti itää.
Lähdimme matkaan Susannan, belgialaisten Svenin, Delfinin ja Tomin sekä hollantilaisen Ottlan kanssa Paine Granden leirintäalueelta, jonne pääsi bussilla sekä lyhyellä laivaetapilla. Tom ja Ottla olivat tuttuja Antarktiksen laivalta ja belgialaispariin tutustuimme hostellissa. Laitoimme rinkat selkään ja lähdimme tarpomaan kohti Campamento los Guardasia, joka oli ensimmäinen yöpymispaikkamme. Ensimmäiset kilometrit olivat loivaa nousua ja lähes joka lihasta särki. Pikku hiljaa rinkan painoon kuitenkin tottui ja homma alkoi sujumaan.
Päivän päätteeksi illastimme leirintäalueen kupeessa kallioilla. Jyrkän kallion alla oli järvi ja massiivisen jäätikön reuna, taustalla lumihuippuisia vuoria. Retkikeittimellä valmistetut nuudelit maistuivat reippailun päätteeksi taivaalliselta.
Kuva 1: ekana päivänä oli vielä ylimääräistä energiaa
Kuva 2: tästä ei ruokapaikka paljon parane. Delfin, Sven, Tom, Susanna ja Ottla
Toisena päivänä kävelimme saman reitin toiseen suuntaan ja jatkoimme Campamento Italianolle (yht n. 23 km). Jätimme teltan ja rinkat sinne siksi aikaa, kun kipusimme kolmantena päivänä Campamento Britanicon lähellä olleelle näköalapaikalle. Reitti kulki laaksoa myötäillen ja kerran näimme pienen lumivyöryn vuoren rinteellä.
Kuva 3: vuoria siellä, vuoria täällä
Kuva 4: isoimpien jokien yli oli kyhätty sillat
Kolmantena iltana saavuimme Campamento Los Guernosiin. Leirintäalue oli melko pieni ja vain muutama telttapaikka oli jäljellä. Laitoimme teltan pystyyn ja niillä tienoilla alkoi myös ripottaa vettä. Tuuli oli puuskittaista ja äärimmäisen voimakasta. Teltta meinasi lähteä muutaman kerran lentoon ja jouduimme virittelemään isoista kivenlohkareista painot teltan kulmiin. Ottla ja Tom yrittivät aluksi pistää telttansa meidän lähelle, mutta heillä ei ollut mitään pensaita tuulensuojana. En hevillä unohda sitä tilannetta, kun Ottla piti kaksin käsin teltasta kiinni, kun tuuli painoi teltan kaaret mutkalle, siten että teltta ei säilyttänyt lainkaan muotoaan. Heidän oli pakko vaihtaa paikkaa.
Telttapaikkojen vieressä oli majatalo, jossa oli ravintola. Ajattelimme mennä syömään sinne, koska märkänä ja väsyneenä se kuulosti houkuttelevalta vaihtoehdolta. Kysyimme tarjoilijalta paikkaa ja hän pyysi odottamaan noin 20 minuuttia. Tuon ajan kuluttua kysyin uudestaan ja silloin meille valkeni, että olisi pitänyt hommata etukäteen ruokalippu. No, menimme ostamaan ruokalippua. Kassaneiti kuitenkin totesi, että ruoka on nyt loppu, eikä suostunut myymään lippua. Niinpä haimme retkikeittimen ja menimme metsään tuulensuojaan kokkailemaan. Kuulimme myöhemmin, että tunnin kuluttua ruokaa oli taas tarjolla tuossa ravintolassa. Hyvin ne osaa ton managementin!
Tuo yö oli yksi erikoisimmista miesmuistiin. Puuskittainen tuuli ujelsi ja vavisutti telttaa voimakkaasti. Vettä pääsi myös teltan sisälle ja monet vaatteet kastuivat. Aamulla olimme valmiita skippaamaan viimeisen päivän reitin ja kulkemaan suoraan bussin lähtöpaikalle. Tuo aamu oli muutaman tunnin unien jälkeen muutenkin mulle vaikea. Kävely ei maistunut ja energiat oli vähissä. Pikku hiljaa sade kuitenkin loppui ja sitten aurinko paistoikin jo täysillä. Risteyksessä, jossa piti valita minne jatkaa matkaa, belgialais-hollantilaiset retkikunnan muut jäsenet olivat kuivattelemassa tavaroitaan. Pidimme evästauon ja levitimme teltan, makuupussit ja vaatteet maahan. Puolen tunnin päästä ne olivatkin jo kuivia ja matka saattoi jatkua aina Campamento Torresille asti. Matkalla oli useita joen ylityksiä, jotka tehtiin kiveltä toiselle pomppimalla - rinkka selässä. Melko haastavaa, mutta tosi hauskaa. Susanna tosin mulasi jossain vaiheessa. Tällä etapilla avautui myös mielettömän hienoja järvimaisemia. Järviähän on Suomessakin, mutta tällaisia sedimenttien värjäämää auringonpaisteessa turkoosinvivahteista vettä ei nää ihan joka paikassa. El Chaltenin postauksesta voi saada mielikuvan ko. järvistä.
Neljännen päivän iltana kipusimme todella jyrkän vajaan tunnin pituisen etapin näköalapaikalle, josta saattoi pällistellä torneja, joiden mukaan kansallispuisto on nimetty. Tuossa vaiheessa oli hieno fiilis ja olin tosi tyytyväinen, että olimme pystyneet kulkemaan koko matkan pienistä vastoinkäymisistä huolimatta.
Kuva 5: tuplawee!! itse tornit taustalla
Viimeinen päivä oli helppoa laskeutumista. Kun dottelimme bussin lähtöä istuskellen nurtsilla edessä olleella mäen rinteellä (parinsadan metrin päässä) tepasteli puuma! En ollut uskoa silmiäni, kesällä niiden näkeminen on kuulemma tosi harvinaista. Aika loistava päätös tälle n. 90 kilometrin trekille.
Kuva 6: puumahan se siellä!
Jos Antarktiksen retkeltä oli hieman karu palata hostelliin niin trekin jälkeen hostelli tuntui taas kodilta. Tunnetta voi verrata intin tupaan ja siihen, tuliko lomalta vai metsästä.
