Tähän olen koonnut tilkkutäkkimäisesti muutamia tapahtumia Valparaisosta ja sen lähiympäristöstä.
Jossain vaiheessa Valpossa ollessani tuli fiilis, että on päästävä kaupungin ulkopuolelle muutamaksi päiväksi. Tarkoituksenani oli kirjoitella ajatuksiani ylös, mutta huoneeni oli vähemmän inspiroiva. Niinpä heitin repun selkään ja suuntasin Horconin kalastajakylään, jossa olin aiemmin nopeasti käväissyt. Levyttelin pari päivää keskenäni, kävelin rannalla, reflektoin kokemuksiani ja ideoin matkatarinoihin liittyviä julkaisumahdollisuuksia. Olin hostellin ainoa asukas ja sain rauhassa kirjoitella terassilla, josta oli mukava näkymä merelle. Välillä ohi kiiti pikkuruinen kolibri. Kevyt tuulenvire toi tullessaan inspiraation siemeniä ja työrauhan takasi häiritsevien tekijöiden ja liiallisten virikkeiden puute.
Eräs aamu kävin katsomassa kalastajien paluuta mereltä. Pienet botskit oli fisujen lisäksi täynnä levää. Samaista levää, jota voi ostaa ruokatarpeiksi kuivattuna lähes kaikilta toreilta ja turuilta ja joka haisee varsin pahalle. Painavassa lastissa olleet veneet saatiin maihin hevosvoimilla.
Molemmat kämppikseni (Martin ja Felipe) ja suurin osa heidän kavereistaan ovat kotoisin San Fernandosta, joka on pari tuntia Santiagosta etelään. Arvatenkin ko kaupungista olin kuullut kerran jos toisenkin. Niinpä lähdin matkaan innolla, kun mut kutsuttiin sinne. Menomatkalla poikkesin kuitenkin pariksi päiväksi Santiagoon.
Hostina toimi Paola, johon olin tutustunut hieman aiemmin Chiloen matkalla. Hänen perheensä asui porvarikaupunginosassa nimeltä Las Condes. Valparaisossa korkealla kukkuloilla asuu kaikkein köyhimmät, mutta vuorien ympäröimässä Santiagossa korkeammalla asuminen tarkoittaa paksumpaa lompakkoa.
Paola tuli hakeen mut metroasemalta ja lähdimme hänen kotia kohti. Tie nousi ja nousi. Tienvierustojen talot alkoivat muuttua toinen toistaan hienommiksi. Lopulta saavuimme uudehkolle asuinalueelle, jonne pääsi vain vartioidusta portista. Alueen omakotitalot näyttivät melkoisilta lukaaleilta. Toiseen suuntaan oli näkymät kaupungin ylle, toiseen suuntaan lumipeitteisille vuorille. Parkkeerasimme Paolan auton kahden citymaasturin viereen autokatokseen. Joku palkallinen oli juuri saanut pestyä niistä toisen. Pihanurmikko oli tasaisen siistiksi ajeltu. Sisältä löytyi huoneita noin kymmenen ja ne oli neljässä eri tasossa. Sain nukkua Paolan pikkuveljen huoneessa, josta löytyi mieletön ylellisyys: ohuen petauspatjan alla sängyllä oli elektronisesti toimiva lämmitin! (Olin siis tottunut nukkumaan Valpossa makuupussissa useamman peiton alla.) Suihku oli varmasti paras, mitä olin Chilessä käyttänyt. Keittiöstä löytyi kaiken maailman vempaimet, mutta meidän ei tarvinnut itse kokata, sillä taloudenhoitaja oli valmistanut lihapataa. Takapihalla oli makeen näköinen uima-allas, jossa voi vilvoitella kesähelteillä. Jokaisen talon ympärillä ei ollut erillisiä aitoja, vain yksi koko alueen ympäröimä aita löytyi. Nurmikolla oli kuulemma pimeällä kytkeytyvät liikesensorit. Olin tutustumassa hyvin erilaiseen Chileen, mihin olin tottunut.
Toisena päivänä kävimme Paolan kanssa CouchSurfareiden kokoontumisessa, jonka hänen saksalainen kaverinsa järjesti. Käppäilimme Santiagon vähemmän turisteja katuja (Barrio Italia) ja lopulta päädyimme erääseen kahvilaan, joka oli second hand shopin yhteydessä. Kahvila oli avattu vasta edellisenä päivänä ja omistajalla ei ollut selvästikään homma vielä hanskassa ja siitä seurasi huvittavia tilanteita. Mutta hän oli niin symppis, että nauroimme kaikki yhdessä sekaantuneille tilauksille ja puuttuville kahveille.
San Fernando ei ole kaupunkina kovin erikoinen. Ehdottomasti parasta olikin kavereideni kanssa hengailu. Kaupungin keskustasta ei jäänyt muuta mieleen kuin edellisvuoden suuressa maanjäristyksessä hittiä ottanut kirkko. Seinissä oli yhä halkeamia ja kirkon päällä ollut kupoli oli haljennut, tosin nyt sitä oli ehditty jo korjaileen.
Kävimme ajelemassa hieman kaupungin ulkopuolella ja maisemat alkoivat miellyttää silmää: vuoria ja viiniviljelmiä. Mennessä otimme mukaan Martinin ja hänen puoli vuotiaan poikansa, joka asui äitinsä kanssa tässä kaupungissa. Se oli ensimmäinen kerta kun näin tämän pienokaisen ja olihan se übersöpö. Kävimme yhdessä eräällä viinitilalla ja käppäilimme raikkaassa ulkoilmassa auringonlaskun värittäessä laaksoa.
Viimeisenä iltana sain kutsun Felipen perheen illanviettoon. Paikalla oli hänen isä, äiti, siskot, setä, serkkuja ja pari ystävää. Tarjolla oli grillivartaita, olutta ja viiniä. Jossain vaiheessa kaivettiin karaoke-mikit esiin ja yleisö vaati suomalaisen vieraan esitystä heti ensimmäiseksi. Listalta löytyi yksi englanninkielinen tuttu kappale, joten pakkohan se oli suostua. Ilta jatkui musiikin merkeissä, tosin karaoke vaihtui myöhemmin kitaraan, jolla säestettiin Valpon kämpältä tuttuja biisejä, joiden mukana kaikki lauloi. Tällaista sukutaapamista en ollut kyllä ikinä aiemmin kokenut. Kun lähdin viideltä nukkumaan, Felipen 12-vuotias pikkusisko oli vielä hereillä vailla merkkiäkään väsymyksestä. Näillä on kyl jotain erikoisgeenejä!
Ensimmäisten Valpon päivien aikana tuutori kertoi minulle jonkun kuuluisan sarjakuvapiirtäjän museosta, joka sijaitsi yhden näköalapaikan kupeessa Cerro Concepcionilla. Kun en tiennyt tyypistä mitään, ei se kiinnostanut sen enempää. Myöhemmin tutustuin kuitenkin kyseisen artistin töihin kaverini suosittelemana ja pidin niistä suunnattomasti. Hänen kuvittamaansa Valparaison historiasta kertovaa opusta voin suositella kaikille kaupungissa vähän pitempään viihtyville. Osasin siis yhdistää museon ja nimen 'Lukas' vasta asuttuani Valpossa pitkän tovin. Kuvassa museossa ollut Lukaksen työpöytä (josta kivat näkymät Valpon lahdelle).
Kaverini Natalia oli osallistunut taidekeskus Balmacedan järjestämälle laulukurssille ja kutsui minut hänen ryhmänsä loppuesitykseen. Kuulin tästäkin mestasta vasta tässä loppuvaiheilla. Balmaceda tarjoaa nuorille ja opiskelijoille erilaisia ilmaisia kursseja liittyen musiikkiin, tanssiin, teatteriin, kuvataiteeseen jne. Itseä olisi kiinnostanut valokuvauskurssi, mutta sinne olisi pitänyt ilmottautua ajoissa.
Itse esitys oli positiivinen yllätys. Alussa kurssin osallistujat vetivät yhteisbiisin ja sen jälkeen kukin soolona. Kaksi viimeistä esiintyjää (joista toinen oli Natalia) vetivät settinsä ilman säestystä. En etukäteen odottanut suuria, mutta esitykset olivat korkeatasoisia ja olin tosi hyvilläni, että tuli osallistuttua. Tapahtuman jälkeen oli jatkobileet joidenkin ranskalaisten kommuunikämpässä.
