Valpon val(l)otus

Opiskelijaviisumini Chileen oli loppunut ja voimassa ollut turistiviisumi oli umpeutumassa. Viimeisenä mahdollisena päivänä ylitin Argentiinan rajan käydäkseni toisen kerran Mendozassa. Tällä kertaa hengasin Valpossa tutustumaani saksalaisen Lutzin luona.

Lutzilla sattui olemaan synttärit samana päivänä kun saavuin ja hän järjesti grillibileet asuntonsa kattoterassilla. Vieraat olivat pääasiassa vaihtariporukkaa ranskalaisten ollessa ehdoton enemmistö. Jossain vaiheessa iltaa kun isäntä meni avaamaan ovea hän sai makean yllätyksen - kermakakku oli siirtynyt hänen naamatauluun.

Halusin käydä vielä Cordobassa ennen Chileen paluuta. En ollut liftannut vähään aikaan ja halusin kokeilla sitä myös Argentiinassa. Niinpä lähdin taas tien päälle.

Vaikeinta liftauksessa on päästä pois isoista kaupungeista. Otinkin paikallisbussin keskustan ulkopuolelle. Ensimmäisen etapin jälkeen näin pari reppureissaajaa istuskelemassa ja menin juttelemaan heille. Tummaihoinen kolumbialainen tyyppi näytti tutulta ja hetken päästä tajusin, että olin ottanut hänestä kuvan jossain Valpon marssilla soittamassa huilua. (Tuo kuva muuten löytyy tästä blogistakin.) Hän oli kaverinsa kanssa myöskin liftaamassa ja tottakai - sohvasurffaajia!

Päädyin huoltoasemalle, joka oli aivan täynnä rekkoja. Täältä olisi varmasti helppo kysyä kyyti, ajattelin. No, pian selvisi, miksi rekkoja oli niin paljon jonossa: polttoaine oli loppu! Onneksi yksi brasilialainen kuski oli pysähtynyt muuten vaan tauolle eikä ollut aikeissa tankata. Niinpä hyppäsin hänen kyytiin - heti sen jälkeen kun olimme nauttineet lounaan, joka valmistettiin rekan sivussa olevassa "keittiöboxissa".

Jossain vaiheessa tajusin, että puhuimme kuskin kanssa eri kieltä. Hän portugalia ja minä espanjaa, mutta ei se menoa haitannut. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, mutta matka meni joutuisasti lörpötellen niitä näitä. Maisemat olivat kuin pohjanmaalta, niin oli laakeeta. Se tuntui vähän oudolle, sillä Chilessä joka paikasta näkyy ainakin yhdessä suunnassa vuoria. Muutaman tunnin matkan jälkeen kuski pysähtyi äkisti. Syy oli tärkeä: piti valmistaa lisää matea, argentiinalaisten kansallisjuomaa.












Rekkakyydin jälkeen matka jatkui kahdella henkilöautolla aina Cordoban keskustaan asti. Molemmat kyydit tulivat alle minuutin odottelulla.

Cordobassa ei tehnyt mieli tehdä kummempia aktiviteetteja vaan hengailin nauttien lämpimästä kelistä. Mieleen jäi upeat kolonialistiset keskustan rakennukset sekä alla oleva "rengaspuisto".












Alla supermukavat sohvasurffaushostini Dani ja hänen poikaystävänsä Javier sekä tietty mate-kuppi.

Olin ajatellut ennen Chileen tuloa, että haluaisin käydä Andeilla lasketteleen. Talven aikana kun yritin vaihtoehtoja vertailla niin oli joko aika tyyristä touhua tai sit rinteet sen verran monen mutkan päässä, että omatoimisesti matkan järjestäminen tuntui hieman vaikealta. Kun yliopistoporukka kyseli lähtijöitä yhteiselle lasketteluretkelle, tiesin hetkeni koittaneen.

Suuntasimme Portillon laskettelukeskukseen täyteen ahdetulla pakettiautolla. Olin mennyt aiemmin aivan rinteiden vierestä bussilla Mendozaan, itse keskus sijaitsi hyvin lähellä Argentiinan rajaa.

En ollut ikinä aiemmin lasketellut ulkomailla, joten odotin suurempia rinteitä, mitä Hervannasta tai Myllymäestä löytyy. Ja olihan ne. Keskieurooppalaisille opiskelijoille, jotka olivat tottuneet Alppien pitkiin rinteisiin, nämä puolestaan tuntuivat hieman lyhyiltä. Pisin rinne oli 2,5 km ja kyllähän siinä tovi kesti alas tullessa. Mainittakoon, että rinteiden korkein kohta oli 3300 metriä meren pinnasta.

Ryhmään kuului monen tasoisia laskettelijoita, joista ehdottomasti taitavin oli kotoisin Coloradosta. Eräs brasilialainen tyttö puolestaan oli laskettelemassa ihan ensimmäistä kertaa ja lähti siis liikkeelle hieman rauhallisemmin. Luonnollisesti jakaannuimme pienempiin ryhmiin. Aamupäivästä rinteessä oli myös Itävallan maajoukkue, jonka uskomattoman vauhdikkaiden laskujen seuraaminen sai allekirjoittaneen puhaltelemaan.

Yksi hisseistä kulki Mendozaan vievän mutkittelevan tien päältä. Oli hassu fiilis, kun alaskatsoessa näkyy omat sukset sekä rekan kuomukatto.





Päärinteiden yläpäästä lähti erikoisia pikahissejä, jotka kuljettivat neljä ihmistä kerrallaan normaalia huomattavasti nopeammin hyvin jyrkkää rinnettä ylös. Tälläistä hyväksikäyttäen päädyimme päivän päätteeksi merkatulle - mutta ei ajetulle - rinteelle. Se oli varmasti vaikein rinne, mitä on ikinä tullut laskettua. Vaikka reidet oli kovilla, nautin suunnattomasti loivassa "luonnon half-pipessa" laskemisesta, adrenaliini virtasi suonissa. Alaspäästyä piti hiihtää takaisin hisseille pientä polkua pitki, jonka alussa varoitettiin putoavista kivistä ja lumivyöryistä. Hieman myöhemmin reitin varrella olikin massiiviset aiemmin tapahtuneen vyöryn jäljet.

Hymy herkässä päivän vaativimman laskun jälkeen.
Hiihtokeskuksen hotellin väki meni kylpemään ulkoaltaisiin, kun olimme lähdössä.

Tutustuin CouchSurfingin kautta erääseen chileläiseen lääketieteen opiskelijaan. Mona oli hyvin mielenkiintoinen persoona ja yksi niistä harvoista chileläisistä, jotka ovat käyneet Suomessa. Mona asui äitinsä ja veljensä kanssa Quillotassa, josta oli yli tunnin matka hänen yliopistolle Viña del Mariin.

Mona diggasi monen chileläisen tapaan suomalaisesta musiikista ja fiilistelimmekin muun muassa Nightwishin vanhoja keikkatallenteita netistä. Hän oli myös itse musikaalinen, pääsin sitä todistamaan konserttiin, jossa hän soitti selloa.

Perheen koti oli varsin erikoinen. Pienehkö omakotitalo, jossa oli suuri piha. Perheellä oli yksitoista koiraa, kaksitoista kissaa, kaksi sikaa ja liuta kanoja. Tultaessa talon portille aina oli joku vastassa.

Pihamaalla tallustaneet siat oli hommattu kotieläimiksi, eikä niitä ollut tarkoitus teurastaa, sillä tästä talosta löytyi vain kasvissyöjiä. Monan äiti selitti, kuinka he olivat syöttäneet sikoja niille tarkoitetuilla teollisella erikoisruualla. Lopputuloksena siat lihoivat niin, että niiden jalat eivät meinanneet enää kantaa. Ruokavaliota vaihdettiin ja nyt ne röhkivät vapautuneemmin.

Sisälle taloon päästettiin vain muutama lemmikeistä. Yksi niistä oli Olivia-kissa.






Pihalta löytyi myös hedelmäpuita ja sainkin matkaevääksi poimia appelsiineja suoraan puusta. Heille arkipäiväinen asia oli mulle varsin eksoottista! Viimeisessä kuvassa on Gretel, Monan lempikoira, jonka kanssa käytiin läheisen joen rannalla.

Tähän olen koonnut tilkkutäkkimäisesti muutamia tapahtumia Valparaisosta ja sen lähiympäristöstä.

Jossain vaiheessa Valpossa ollessani tuli fiilis, että on päästävä kaupungin ulkopuolelle muutamaksi päiväksi. Tarkoituksenani oli kirjoitella ajatuksiani ylös, mutta huoneeni oli vähemmän inspiroiva. Niinpä heitin repun selkään ja suuntasin Horconin kalastajakylään, jossa olin aiemmin nopeasti käväissyt. Levyttelin pari päivää keskenäni, kävelin rannalla, reflektoin kokemuksiani ja ideoin matkatarinoihin liittyviä julkaisumahdollisuuksia. Olin hostellin ainoa asukas ja sain rauhassa kirjoitella terassilla, josta oli mukava näkymä merelle. Välillä ohi kiiti pikkuruinen kolibri. Kevyt tuulenvire toi tullessaan inspiraation siemeniä ja työrauhan takasi häiritsevien tekijöiden ja liiallisten virikkeiden puute.

Eräs aamu kävin katsomassa kalastajien paluuta mereltä. Pienet botskit oli fisujen lisäksi täynnä levää. Samaista levää, jota voi ostaa ruokatarpeiksi kuivattuna lähes kaikilta toreilta ja turuilta ja joka haisee varsin pahalle. Painavassa lastissa olleet veneet saatiin maihin hevosvoimilla.

Molemmat kämppikseni (Martin ja Felipe) ja suurin osa heidän kavereistaan ovat kotoisin San Fernandosta, joka on pari tuntia Santiagosta etelään. Arvatenkin ko kaupungista olin kuullut kerran jos toisenkin. Niinpä lähdin matkaan innolla, kun mut kutsuttiin sinne. Menomatkalla poikkesin kuitenkin pariksi päiväksi Santiagoon.

Hostina toimi Paola, johon olin tutustunut hieman aiemmin Chiloen matkalla. Hänen perheensä asui porvarikaupunginosassa nimeltä Las Condes. Valparaisossa korkealla kukkuloilla asuu kaikkein köyhimmät, mutta vuorien ympäröimässä Santiagossa korkeammalla asuminen tarkoittaa paksumpaa lompakkoa.

Paola tuli hakeen mut metroasemalta ja lähdimme hänen kotia kohti. Tie nousi ja nousi. Tienvierustojen talot alkoivat muuttua toinen toistaan hienommiksi. Lopulta saavuimme uudehkolle asuinalueelle, jonne pääsi vain vartioidusta portista. Alueen omakotitalot näyttivät melkoisilta lukaaleilta. Toiseen suuntaan oli näkymät kaupungin ylle, toiseen suuntaan lumipeitteisille vuorille. Parkkeerasimme Paolan auton kahden citymaasturin viereen autokatokseen. Joku palkallinen oli juuri saanut pestyä niistä toisen. Pihanurmikko oli tasaisen siistiksi ajeltu. Sisältä löytyi huoneita noin kymmenen ja ne oli neljässä eri tasossa. Sain nukkua Paolan pikkuveljen huoneessa, josta löytyi mieletön ylellisyys: ohuen petauspatjan alla sängyllä oli elektronisesti toimiva lämmitin! (Olin siis tottunut nukkumaan Valpossa makuupussissa useamman peiton alla.) Suihku oli varmasti paras, mitä olin Chilessä käyttänyt. Keittiöstä löytyi kaiken maailman vempaimet, mutta meidän ei tarvinnut itse kokata, sillä taloudenhoitaja oli valmistanut lihapataa. Takapihalla oli makeen näköinen uima-allas, jossa voi vilvoitella kesähelteillä. Jokaisen talon ympärillä ei ollut erillisiä aitoja, vain yksi koko alueen ympäröimä aita löytyi. Nurmikolla oli kuulemma pimeällä kytkeytyvät liikesensorit. Olin tutustumassa hyvin erilaiseen Chileen, mihin olin tottunut.

Toisena päivänä kävimme Paolan kanssa CouchSurfareiden kokoontumisessa, jonka hänen saksalainen kaverinsa järjesti. Käppäilimme Santiagon vähemmän turisteja katuja (Barrio Italia) ja lopulta päädyimme erääseen kahvilaan, joka oli second hand shopin yhteydessä. Kahvila oli avattu vasta edellisenä päivänä ja omistajalla ei ollut selvästikään homma vielä hanskassa ja siitä seurasi huvittavia tilanteita. Mutta hän oli niin symppis, että nauroimme kaikki yhdessä sekaantuneille tilauksille ja puuttuville kahveille.




San Fernando ei ole kaupunkina kovin erikoinen. Ehdottomasti parasta olikin kavereideni kanssa hengailu. Kaupungin keskustasta ei jäänyt muuta mieleen kuin edellisvuoden suuressa maanjäristyksessä hittiä ottanut kirkko. Seinissä oli yhä halkeamia ja kirkon päällä ollut kupoli oli haljennut, tosin nyt sitä oli ehditty jo korjaileen.

Kävimme ajelemassa hieman kaupungin ulkopuolella ja maisemat alkoivat miellyttää silmää: vuoria ja viiniviljelmiä. Mennessä otimme mukaan Martinin ja hänen puoli vuotiaan poikansa, joka asui äitinsä kanssa tässä kaupungissa. Se oli ensimmäinen kerta kun näin tämän pienokaisen ja olihan se übersöpö. Kävimme yhdessä eräällä viinitilalla ja käppäilimme raikkaassa ulkoilmassa auringonlaskun värittäessä laaksoa.

Viimeisenä iltana sain kutsun Felipen perheen illanviettoon. Paikalla oli hänen isä, äiti, siskot, setä, serkkuja ja pari ystävää. Tarjolla oli grillivartaita, olutta ja viiniä. Jossain vaiheessa kaivettiin karaoke-mikit esiin ja yleisö vaati suomalaisen vieraan esitystä heti ensimmäiseksi. Listalta löytyi yksi englanninkielinen tuttu kappale, joten pakkohan se oli suostua. Ilta jatkui musiikin merkeissä, tosin karaoke vaihtui myöhemmin kitaraan, jolla säestettiin Valpon kämpältä tuttuja biisejä, joiden mukana kaikki lauloi. Tällaista sukutaapamista en ollut kyllä ikinä aiemmin kokenut. Kun lähdin viideltä nukkumaan, Felipen 12-vuotias pikkusisko oli vielä hereillä vailla merkkiäkään väsymyksestä. Näillä on kyl jotain erikoisgeenejä!


Ensimmäisten Valpon päivien aikana tuutori kertoi minulle jonkun kuuluisan sarjakuvapiirtäjän museosta, joka sijaitsi yhden näköalapaikan kupeessa Cerro Concepcionilla. Kun en tiennyt tyypistä mitään, ei se kiinnostanut sen enempää. Myöhemmin tutustuin kuitenkin kyseisen artistin töihin kaverini suosittelemana ja pidin niistä suunnattomasti. Hänen kuvittamaansa Valparaison historiasta kertovaa opusta voin suositella kaikille kaupungissa vähän pitempään viihtyville. Osasin siis yhdistää museon ja nimen 'Lukas' vasta asuttuani Valpossa pitkän tovin. Kuvassa museossa ollut Lukaksen työpöytä (josta kivat näkymät Valpon lahdelle).











Kaverini Natalia oli osallistunut taidekeskus Balmacedan järjestämälle laulukurssille ja kutsui minut hänen ryhmänsä loppuesitykseen. Kuulin tästäkin mestasta vasta tässä loppuvaiheilla. Balmaceda tarjoaa nuorille ja opiskelijoille erilaisia ilmaisia kursseja liittyen musiikkiin, tanssiin, teatteriin, kuvataiteeseen jne. Itseä olisi kiinnostanut valokuvauskurssi, mutta sinne olisi pitänyt ilmottautua ajoissa.

Itse esitys oli positiivinen yllätys. Alussa kurssin osallistujat vetivät yhteisbiisin ja sen jälkeen kukin soolona. Kaksi viimeistä esiintyjää (joista toinen oli Natalia) vetivät settinsä ilman säestystä. En etukäteen odottanut suuria, mutta esitykset olivat korkeatasoisia ja olin tosi hyvilläni, että tuli osallistuttua. Tapahtuman jälkeen oli jatkobileet joidenkin ranskalaisten kommuunikämpässä.









                                                                     

Valparaisossa - ja etenkin Cerro Alegrella - on katujen kulmissa paljon minimarketteja. Niistä löytää peruselintarvikkeita, mutta vähänkin monipuolisemman ruokakassin ostamiseksi tulee lampsia supermarkettiin. Lähin löytyy Bella Vistalta ja sen nimi on vaatimattomasti Líder.

Täkäläinen supermarketti muistuttaa paljolti suomalaista vastinettaan, mutta pieniä mainitsemisen arvoisia seikkoja olen huomannut.

• Ostoskorit. Niitä on tosi vähän ja ne on aina käytössä.
• Ostoskärryt. Niitä on vähän enemmän, mutta ruuhka-aikana nekin on kaikki käytössä. Jos satut sellaisen saamaan, sen jokainen pyörä haluaa mennä eri suuntaan. Ikä tekee tehtävänsä myös tässä tapauksessa.
• Leipä. Tuoretta, monen muotoista, kaikki vaaleita. Viedään punnittavaksi sedälle, jonka ainoa duuni on painaa nappia ja liimata hintalappu muovipussiin. Lienee älyllisesti stimuloivaa.
• Viini. Pitkä käytävä täynnä viinejä, pelkästään chileläisiä. Toisella puolen valkoviinit ja toisella punaviinit. Jaoteltu rypäleiden mukaan. Suosin alahyllyä arkikäyttöön.
• Maito. Saatavilla ainoastaan lämpimässä säilytettäviä pastöroitu hylamaito -purkin tyyppisiä purnukoita. Maku hieman kyseenalainen.
• Liha ja kana. Hunajamarinoituja broilerin fileesuikaleita tms on turha etsiä. Lihatuotteisiin ei ole lykätty mitään lisäaineita suomalaiseen tyyliin.
• Kassan edusta. Ostoskärryt jätetään hujan hajan kassahihnan eteen, josta kaupan työntekijät vievät ne takaisin ovensuuhun. Ainoana positiivisena asiana näen työllistävän vaikutuksen.
• Kassa. Tosi lyhyt hihna, monesti ei ole seuraava asiakas -tötsiä. Kortilla maksu todella hidasta verrattuna Suomeen.
• Pakkaus. Hihnan päässä odottava opiskelija (jonka koulutusohjelman voi tarkistaa nimikyltistä) pakkaa ostokset kymmeneen eri muovipussiin. Suositeltavaa palkita teko kolikolla.

Vihanneksia ja hedelmiä ei kannata marketista hommata, ovat yleensä kalliita ja huonolaatuisia. Sen sijaan kotimatkalla on paree poiketa torin kautta. Sieltä löytyy chileläisen keittiön parhaat palat - tuoretta ja herkullista raaka-ainetta, jota ei ole rahdattu mannerten välejä.

Ongelmia

Hyviä uutisia Tampere Rock Citystä: kavereideni bändi - The Drives - on julkaissut uuden sinkun (2 biisiä). Nyt sinäkin voit kuunnella tätä uudenkarheeta huikaisevaa materiaalia ilmaiseksi vaikkapa tämän blogin lukemisen ohessa.

Jos diggasit, niin käypä tykkäämässä bändin virallisella Facebook-sivulla ja katsomassa keikka-aikatauluja. Keep on rockin'!

Menomatkalla pysähdyimme Frutillarin kylään järven rannalle, jossa voi ihailla tulivuoria. Harmikseni aiemmin mainitsema purkautuva tulivuori sijaitsi hieman kauempana enkä päässyt kuvaamaan.. 
Takaisintulomatkalla yövyimme Puerto Varasissa ja viimeisenä päivänä ulkoilimme sen lähistöllä joen rannalla.













 




































Eräs ilta Chiloen retken aikana, sain tietää hyvin ikäviä uutisia - nuoruuteni idoli oli kuollut. Tuona iltana katselin haikeana takkatuleen enkä pystynyt pitämään seuraa kavereilleni. RIP Mika Myllylä.