Valpon val(l)otus

Oli taas se aika vuodesta, jolloin muutama pohjoinen maa kerääntyi kisailemaan siitä, mistä maasta löytyy kovimpia hokimiehiä. Se oli varma merkki pian tulevasta kesästä ja helpompi muistisääntö kuin se vanhan kansan lintuloru.

Tänä keväänä oli kuitenkin ennen mittelöitä käyty tiukkaa vääntöä kabineteissa. Tasa-arvoministeri oli ehdottanut sukupuolineutraaleja kisoja, koska oli kyllästynyt siihen, että miehet ja naiset pelasivat pelinsä eri kaukaloissa. Tilanne oli kiusallinen Suomelle, joka halusi pitää puhtoisen suvaitsevaisuuden mielikuvan kirkkaana. Aloitetta ei viety kuitenkaan kansainväliseen jääkiekkoliittoon asti, mutta kompromissina myötäiltiin sen verran, että joukkueen valmentajaksi valittiin nainen. Tästä innostuneena vähemmistövaltuutettu puuttui keskusteluun ja halusi joukkueeseen kiintiön myös homoille, suomenruotsalaisille sekä saamelaisille. Tähän oli tietysti suostuttava ilman sen kummempia ehtoja, ettei vaan rasisteiksi leimattaisi.

Tämän kevään kisat pidettiin Portugalissa. Joukkueen kokoaminen kesti edellä mainituista syistä hieman pidempään. Lisäksi ympäristöministeri oli halunnut joukkueen matkustavan laivalla lentokoneen sijaan ja pelastavan maailman pienemmillä hiilidioksidipäästöillä. Näin ollen Suomen joukkue saapui paikalle pari päivää kisojen aloituspäivän jälkeen. Mutta onni onnettomuudessa - kisajärjestäjät olivat vielä enemmän myöhässä ja pelaajat pystyivätkin lomailemaan lähes viikon ennen ensimmäistä peliä.

Ensimmäisissä harjoituksissa eräs joukkueen ensikertalainen, siviiliammatiltaan poronkasvattaja, oli jättänyt luistimen nauhat liian löysälle ja kompuroi jatkuvasti kaikkien nähden. Valmentajan oli pakko ottaa hänet puhutteluun. Tästä toivuttuaan valmentaja huomasi joukkueen ympäristövastaavan tekevän piruetteja keskiympyrässä valkoiset kaunoluistimet hohtaen. Mitähän tästä oikein tulee, hän mietti päätään pyöritellen.

Käyskennellessään kisakaupungin kapeilla kaduilla ja tutustuessaan paikallisiin duunareihin pelaajat muistivat, että Suomihan oli lähettänyt suuret määrät rahaa tähän maahan jokin aika sitten. Ihmetys oli suuri, kun he huomasivat paikallisten ihmisten elävän kurjasti ja julkisia palveluita oli leikattu roimasti. Kuulemma vain yksityisillä pankeilla meni hyvin. Kumma sattuma.

Itse pelit lähtivät käyntiin perinteisesti. Alkupeleissä oltiin vähän vaisuja, koska joukkue ei ollut vielä hitsautunut yhteen. Myös Pohjois-Amerikasta tulleiden vahvistusten tulo viivästyi - rahtilaivalla Atlantin ylitys kun kesti jonkin aikaa. Lieneekö valmentaja pitänyt fläppitaulua väärinpäin, mutta näissä kisoissa Suomi oli valinnut kahden hyökkääjän ja kolmen puolustajan taktiikan. Ehkä juuri tämä uusi näkökulma siivitti Suomen hurmokseen ja lopulta ylivoimaiseen mestaruuteen.

Ykköskentän vasen laitahyökkääjä Heinähattu ja Pohjois-Amerikasta tullut oikea laitahyökkääjä Käteinen olivat koko turnauksen pistekuninkaita. Puolustajan roolissa ollut härkämäinen Sonni puolestaan keräsi eniten jäähyminuutteja. Hän oli joutunut tuomareiden silmätikuksi, sillä jostain syystä hänen pelitapansa ei miellyttänyt raitapaitoja. Hokista mitään tietämätön brittimedia oli nimittänyt häntä äärioikeaksi puolustajaksi, vaikka todellisuudessa hän pelasi laajemmalla alueella - puolustaen tehokkaasti Suomen maalia.

Vaikka edellisestä mestaruudesta oli kulunut jo lähes kaksi vuosikymmentä, ajattelivat suomalaiset, että pokaalin kotiin tuominen saattaisi aiheuttaa kateutta naapurimaissamme. Niinpä pokaali päätettiin upottaa juhlallisen seremonian saattelemana Suomenlahden syvyyksiin. Jääkiekkomuseossa oltiin hieman näreissään - kukaan ei ollut muistanut ottaa pokaalista edes yhtä kuvaa. Mutta ei se mitään - nämä kisat pysyisivät kuitenkin kansan muistissa pitkään. Ainakin seuraavaan kevääseen asti.