Valpon val(l)otus

Pohjois-Chilessä aivan Bolivian rajan tuntumassa sijaitsee kylä nimeltä San Pedro de Atacama. Se on yksi turisteimpia mestoja Chilessä, muttei suotta. Sen kupeesta avartuva Atacaman autiomaa tarjoaa toinen toistaan mielikuvituksellisempia luonnonnähtävyyksiä.

Pari vuotta sitten tutustuin alueeseen Bolivian puolella. Kolmen päivän jeeppiretki sai mut haukkomaan henkeä ja kameran sulkimen naputtamaan tasaiseen tahtiin. Matkan varrella näkyi maailman suurimman suolajärven lisäksi mm. uskomattomia kallio-, kivi- ja hiekkamuodostelmia, laguuneja, muutamia mielenkiintoisia eläimiä, räjähdysmäisesti purkautuva geysir ja kuuma lähde, jossa liotteli mielellään kylmän kangistamia raajojaan. 4000 metrin korkeudessa talvisaikaan oli tosi viileetä. Tässä kuvakollaasi noista maisemista.

Salar de Uyuni

Nyt mulla oli aikaa tutustua San Pedro de Atacamaan vain pari päivää. Kamera oli jumittunut lopullisesti, joten mitään omia kuvia en pystyisi räpsimään. Päätin panostaa liikunnallisiin aktiviteetteihin.

Vuorokauden mittaisen bussimatkan päätteeksi päädyin hostelliin, joka oli avattu vasta neljä päivää aiemmin. Se oli hieman kylän keskustan ulkopuolella, mutta kävellen pääsi silti helposti joka paikkaan. Tässä kylässä kaikki talot olivat yksikerroksisia ja useat tiet olivat päällystämättömiä. Välillä internetoperaattori teki tenän, eikä koko kylästä löytynyt internet yhteyttä. Tunnelma oli sen verran rauhallinen, ettei täällä sellaisista detaljeista kannattanut stressata.


Elämyksiä laudalla..

Hostellini väki oli lähdössä hiekkasurffaamaan. Olin halunnut kokeilla sitä tämän reissun aikana ja niinpä ilmottauduin mukaan. Menimme pakettiautolla suht lähellä olevaan laaksoon (Valle de la Muerte), joka oli mahtavan näköinen jo sinällään. Saavuimme kohtuu kokoiselle dyynille, meille jaettiin vanhat lumilaudat ja kipusimme ylös. Pohjaan tuli hangata kynttilänpalaa ja sit vaan menoksi. Tärkeätä oli kuitenkin muistaa, että hiekalla lautaillessa painon pitää olla takajalla, toisin kuin lumella.

Monikansallinen ryhmämme suoriutui ekoista laskuista vaihtelevasti. Hiekka pöllysi siellä sun täällä.

Fotos de 'Atacama Cross Country'

Lopussa pääsin laskemaan pari kertaa lähes koskemattomalla hiekalla ja homma alkoi sujua. Suupielet venyi yläviistoon väkisin, mielettömän makeeta puuhaa!





Lautailun jälkeen käytiin tsiigaan auringonlasku Kuulaaksossa (Valle de la Luna), jonka kivimuostumat olivat nimensä mukaan kuin kuusta. Päälle vielä grillaus-sessio hostellilla. Ei huono päivä ollenkaan.


..ja pyörällä

Vuokrasimme meksikolaisen jannun kanssa maastopyörät päiväksi. Lähdimme matkaan puolenpäivän jälkeen, jotta auringonpaahde vaimenisi edes loppumatkaksi. Viisi litraa vettä repussa tuntui aluksi hieman liioittelulta, mutta pian tulin toisiin ajatuksiin. Muutaman minuutin urheilun jälkeen suu oli niin kuiva, että tuntui etten olisi juonut koko päivänä mitään. Etenimme rauhallisesti erästä vehreää laaksoa mukailevaa hiekkatietä pitkin. Vaikka olimme autiomaassa, maisemaa hallitsi kauniit värit. Keltainen heinä, vihreät pensaat, ruskea ja harmaa hiekka, punertava kallio ja kirkkaansininen taivas olivat hieno yhdistelmä. Vajaan polven syvyisen joen ylitimme kahlaamalla ja kylmä vesi virkisti mukavasti. Päädyimme vanhalle hevoskärrytielle, joka nousi jyrkästi vuorenrinnettä. Se johti pitkälle vankkureiden mentävälle tunnelille, joka oli louhittu 80 vuotta sitten vuorenseinämän läpi. Toiselta puolelta avautui aivan uusi maailma: kovasta hiekasta muodostuneita hiekkadyynejä silmänkantamattomiin.

Tarkoituksenamme oli jatkaa käsin piirrettyyn karttaan merkittyä pyöräreittiä. Ohjeet olivat olleet huonot ja mitään viittoja ei tietenkään maastossa ollut. Niinpä lähdimme etsimään sitä intuition varassa. Seikkailimme dyynien päällä päämäärättömästi, kunnes löysimme kuivuneen joen pohjan. En muista sellaista adrenaliinivirtaa suonissani kulkeneen vähään aikaan, kun pyöräilimme vauhdikkaasti mutkikasta uomaa, jota reunusti viisimetriset hiekkaseinämät. Suorilla kiihdyttäen, mutkissa sen verran varoen, ettei seinämät raavi kylkiä. Päässäni pyöri vain kaksi sanaa: pura vida!

Päädyimme umpikujaan, emmekä tunnin parin etsinnän jälkeen löytäneet oikeata polkua. Arvioimme pimeän tulevan puolentoista tunnin päästä ja silloin olisi parasta olla muualla. Auringon laskiessa autiomaa muuttuu keskipäivän pätsin vastakohdaksi eli hyytävän kylmäksi. Eväät ja juoma alkoivat myös loppua. Oli pakko palata tuloreittiä pitkin takaisin.

Vaikka emme alkuperäistä reittiä pyöräilletkään, tästäkin aktiviteetista jäi hienot muistot. Dyynien päällä ja väleissä navigointi - in the middle of nowhere - oli vapauttavaa. Tätä en tosin suosittele tekemään yksin, varsinkaan jos omaa huonon suuntavaiston.

(kuvia pyöräretkeltä ei toistaiseksi saatavilla, jos hyvin käy niin lisään myöhemmin)