Valpon val(l)otus

Olin hommannut lentolipun Suomeen Limasta, joten hengasin matkan vikat päivät Perussa. Pysähdyin Nazcan pikkukaupungissa ennen itse pääkaupunkia.

Nazca oli hieman outo mesta. Sen turistien vetovoima perustui Nazca lines -kuvioihin eli autiomaan hiekassa olleisiin monikymmenmetrisiin kuvioihin, joiden alkuperästä kukaan ei tiennyt. Ehkä ne olivat olleet aikoinaan tähtikarttoja, ehkä eivät. Joka tapauksessa näitä kävi katselemassa suuri määrä turisteja varta vasten järjestetyillä pienkonelennoilla. Tämä ns nähtävyys oli tuotteistettu maksimiinsa mm. kirjojen, vaatteiden ja hotellien nimien muodossa. Itseä tuo ei napannut yhtään.

Nazcan lähistöllä oli maailman suurin hiekkadyyni - korkeutta 2000 metriä meren pinnasta. Atacaman kokemusten innoittamana halusin päästä laskemaan sitä laudalla. Kulutin useamman päivän kysellen matkanjärjestäjiltä sopivaa ajankohtaa sekä etsiessäni kunnon lautaa. Kaikkialla näin vain tarrakiinnityksellä olevia vanerilautoja, joiden laskuominaisuudet olivat rajattuja. Vihdoin sovin retken ja mua tultaisiin hakemaan seuraavana aamuna kello neljä hostellin ovelta.

Kun näin aamulla oppaan tuomat laudat, puhalsin pitkään. Ne oli juurikin niitä skeidalautoja, joita yritin välttää. Tässä vaiheessa kävi ilmi, ettei koko kaupungissa ollut lumilautoja, joita opas kutsui ammattilaislaudoiksi. Noh, en voinut asialle mitään, hieman vain harmitti parin päivän ylimääräinen odottelu ja jahkailu. Taksi vei meidät puolen tunnin matkan päähän ja aloitimme sorapolun kipuamisen. Alkumatka sujui taskulampun valossa, mutta pian aurinko alkoi sarastaa. Olimme näin aikaisin liikkeellä, koska päivällä lämpötila nousee liian korkeaksi ja hiekka muuttuu polttavaksi. Kolmen tunnin kipuamisen jälkeen olimme perillä, onneksi vain loppuosa piti kiivetä pehmeää hiekkaa myöden. Näky oli aika absurdi. Ympärillä oli kallioisia kukkuloita, mutta niiden laet olivat kaukana alhaalla. Seisoimme valtavan kokoisen hiekkadyynin päällä, emmekä olleet edes rannikolla. Aikojen saatossa joku sopiva paikallistuuli oli kasannut hiekasta tällaisen muodostelman.

Tässä vaiheessa olin tajunnut, että kännykälläkin voi ottaa kuvia, vaikka ne ovatkin todella huonolaatuisia.

Dyynillä ei olllut yhtä isoa sivua vaan se kumpuili. Harjoittelimme laskua aluksi pienillä töyssyillä. Tämän laudan erikoisus oli se, että vain sisäkantilla pystyi laskemaan, ulkokantille siirtyminen tiesi välitöntä kaatumista. Niinpä toiseen suuntaan mentäessä piti kääntää huonompi jalka eteen ja se tuotti hieman vaikeuksia.

Sitten lähdimme laskeutumaan. 20m mäki, 50m mäki, 60m mäki jne joiden välissä lauta irrotettiin ja käveltiin lyhyt matka. Lopulta päädyimme grande finaliin: 800 metriä pitkä hiekkarinne! Se näytti päättymättömältä.

Koko vaiva oli ehdottomasti tämän väärtti. Laskin hurjaa kihtyvää vauhtia mielettömän kokoista hiekkarinnettä, oikean käden sormet hipoivat hiekanpintaa, aurinko paistoi, sydämeni jyskytti tiheällä frekvenssillä ja adrenaliinivarasto oli taas huipussaan.


Me and the monkeys

Viimeiset pari päivää vietin pääkaupunki Limassa. Tapasin vanhan kaverin, johon olin tutustunut Yurimaguaksen viidakkokylässä Pohjois-Perussa paria vuotta aiemmin.

Kävimme Liman eläintarhassa, jossa oli muun muassa Amazonin eläimiä. Noita useita eri apinoita sekä lintuja kuten sinikeltaisia papukaijoja olin bongaillut Amazonin sademetsässä vapaana. Nyt ne olivat pienissä häkeissä ja jengi otti kuvia minkä ehti. Kun eräät teinitytöt huomasivat eksoottisen valkoisen miehen, halusivat he kaikki samaan kuvaan kanssani. Roolini oli vaihtunut katselijasta katsottavaksi. Tuntui vähän apinalta.

Myöhemmin vierailin kaverini perheen kotona. Nautimme illalliseksi perulaista perinneruokaa marsua, joka oli hyvin maukasta. Perhe oli tuonut viidakkokaupungista bussilla takin alla apinan Liman asuntoonsa. Tämä lemmikki piti pitää narussa, muuten tippuivat maljakot ja verhot repesivät. Leikin tuon lystikkään otuksen kanssa pitkän tovin.

Viimeisenä aamuna kävin vielä heidän luonaan aamupalalla ennen suuntaamista lentokentälle. Oli aika sanoa hyvästit myös apinalle. En tiedä ymmärsikö se tilannetta, mutta se kiipesi jalkaani pitkin syliini ja halasi sekä käsillään että hännällään sanoakseen hyvästit. Voi kunpa voisin hommata jonain päivänä tuollaisen lemmikkiapinan!